Matkakertomukset

Julkaisemme tällä sivulla jäsentemme ajatuksia yhdistyksemme tekemistä matkoista. Lähetä oma matkakertomuksesi mahdollisine kuvineen osoitteeseen yhdistys(at)ppmy.fi.

Syysretki Ruotsiin 8.-9.9.2017 - Näkemys Luulajan Gammelstadista

Aamulla klo 7.30 lähdettiin 26:n hengen porukalla retkelle Bodeniin ja Luulajaan. Luulajassa ajoimme suoraan Gammelstadiin, jossa oli paikallinen opas meitä vastassa. Automme pysäköitiin lähelle Gammelstadin vanhaa kirkkoa. Paikka on maailmanperintö Gammelstadin kirkkokaupunki. Se mitä Gammelstadista on nähtävyytenä liittyykin suurelta osin kirkkoon ja sitä ympäröiviin kirkkotupiin.

Gammelstadin kirkkokaupunki otettiin 7.päivä joulukuuta 1996 UNESCO:n maailmanperintöluetteloon sen ihmiskunnalle korvaamattoman kulttuurinsa ja ainutlaatuisen luontonsa perusteella. Maailman perintöalue käsittää kirkon, kirkkoa ympäröivän kirkkokaupungin, porvarikorttelit, julkiset rakennukset ja osan myöhemmin rakennetusta pysyvästä asutuksesta.

Tutustuimme ensin paikalliseen kirkkoon ja sen historiaan sekä kirkkotupiin. Paikallisoppaamme kertoi kirkosta ja kirkkokaupungista jo kirkon sisällä ollessamme ja jatkoi selostustaan vielä kaupungin kujilla kävellessämme ja yhteen kirkkotupaan sisälle poiketessamme.

Luulajan seutu oli tuhat vuotta sitten saaristoa, jossa merenpinta oli kymmenen metriä korkeammalla kuin nykyisin. Gammelstadissa sijaitseva kirkkovuori oli tuolloin pieni saari Luulajajoen suussa. 1300-luvulla alueesta tuli kauppa- ja markkinapaikka ja pitäjän keskus, joka alueellisesti ulottui Kalixsin-, Luulajan- ja Råne-jokia pitkin rannikolta tuntureille asti. Pähkinäsaaren rauhassa (v.1323) kiistanalaiseksi jääneen Ruotsin ja Venäjän pohjoisrajan alueen itselleen varmistaakseen Ruotsin valtio antoi Luulajan jokilaakson Keski-Ruotsin suurmiehille. Kirkko lähetti alueelle pappeja ja rakennutti yksinkertaisia pieniä puukirkkoja. Maininta ensimmäisestä ”Luulajassa” pidetystä jumalanpalveluksesta on vuodelta 1339. (Luulajaksi ei tätä paikkaa vielä tällöin kutsuttu) Kirkon, pappien, verotuksen ja lainsäädännön avulla saatiin Norrbottenin alue liitettyä kiinteämmin Ruotsin valtakuntaan.

Harvinaisen vaikuttava kivikirkko rakennettiin 1400-luvulla sisämaasta tuotujen turkisten ja joista pyydystettyjen kalojen myynnistä saaduilla tuloilla. Kirkon piirustukset oli alun alkaen tehty Tukholmaan rakennettavaa kirkkoa varten. Tukholman porvarit kuitenkin sanoivat, ettei heillä ole varaa näin suurelliseen kirkkoon. Pienestä Luulajasta tahtoa ja varoja tällaiseen kuitenkin löytyi. Yksi Ruotsin hienoimmista alttarikaapeista rakennettiin Antwerpenissä ja se maksoi 900 hopeamarkkaa, mikä oli suuri rahasumma. Luulajan talonpoikien kerrotaan maksaneen tämän käteisellä.

1600-luvulla kaupankäynti keskitettiin kaupunkeihin, joissa sitä voitiin verottaa tehokkaasti. Luulajan kaupunki perustettiin vuonna 1621 vanhalle markkinapaikalle. Jo vuonna 1649 satama todettiin maannousun takia liian matalaksi. Luulajan asukkaat joutuivat siirtämään kaupunkinsa lähemmäksi rannikkoa. Näin saivat alkunsa nykyiset Luulaja ja Gammelstad. Ruotsin valtakunnassa oli kirkossakäyntipakko. 10 kilometrin säteeltä kirkosta oli siellä käytävä joka sunnuntai, 20 kilometrin säteeltä joka toinen sunnuntai ja 30 kilometrin säteeltä ja kauempaa joka kolmas sunnuntai. Karjanhoitoa varten pakolliset henkilöt olivat näistä velvoitteista vapaat. Suurta osaa matkoista ei voitu tehdä edestakaisin saman päivän aikana, joten kirkkotupia ja hevostalleja tarvittiin yöpymispaikoiksi.

Lisäksi oli erikseen aikuisille ja nuorisolle tarkoitettuja kirkkopäiviä. Rippikouluaikoina nuoriso asui kirkkotuvissa viikkokunnissa. Pojat oli majoitettu eri tupiin kuin tytöt. Iltaisin pojat partioivat kaduilla. Heidän tehtävänään oli huolehtia palovartioinnista. Tytöt saattoivat päästää joskus poikia vieraiksi tupiinsa. Joskus poika pääsi yöpymäänkin tytön viereen. Sänkykaapeissa oli nukuttava vaatteet päällä. Näin yleensä tehtiinkin, mutta poikkeuksiakin tietysti tapahtui. Kirkkotuvissa olon aikana nuoriso pääsi tutustumaan laajemmaltakin alueelta toisiinsa. Näin myöskin vältyttiin siltä, että mentäisiin aina liian läheisen ihmisen kanssa naimisiin ja vältyttiin joiltakin rappeutumisilmiöiltä. Tämä oli viisasta toimintaa, oli se sitten tiedostettua tai ei.

Ruotsin 71:stä kirkkokaupungista on jäljellä enää 16, joista suurimmassa osassa on jäljellä enää rippeet. Gammelstad on Ruotsin suurin ja parhaiten säilynyt kirkkokaupunki. Täällä on yhteensä 408 kirkkotupaa, joista suurin osa on yksihuoneisia. Kirkossakävijöiden lisäksi palvelivat kirkkotuvat myös kauppa- ja markkinamiesten yöpymispaikkoina. Oli myöskin kirkkotalleja, joissa hevoset odottivat rahvaan osallistuessa jumalanpalveluksiin tai muuhun toimintaan.

Suojelukohteena olevaa Gammelstadia saavat niiden omistajat edelleen asumiseenkin tilapäisesti käyttää, mutta ei vakituisena asuntona. Tuvat tulee pitää kunnossa, mutta niiden ulkonäköä ei saisi merkittävästi muuttaa. Kiinnitin huomiota peltikattoisiksi korjattuihin tupiin, jotka oli toki maalattu tuvan yleisväriin sopiviksi. Alkuperäiset katot olivat halaistuista puista tai laudoista tehtyjä. Nykyisin sallittiin pitkäkestoisempienkin kateaineiden käyttö. Gammelstad on säästynyt suurilta tulipaloilta ja uudistuksia on tehty harkiten. Useimmat nykyiset kirkkotuvat oli rakennettu jo vuoteen 1817 mennessä, jolloin ensimmäinen yksityiskohtainen kartta alueesta piirrettiin. Monet tuvat olivat jo tällöin olleet yli sata vuotta paikoillaan. Kirkkokaupungin alueella oli vain kolme vesikaivoa. Kaivot olivat isoja ja vesi niissä riitti väestön tarpeisiin. Hygieniapuolen hoito oli vaikeaa. Edes ulkokäymälöitä ei liiemmin ollut. Miehet seisoskelivat talojen nurkilla ja puhelivat tavallisesti hevosista. Siinä ohessa tehtiin pienemmät tarpeet. Naisten tarpeita ja miesten isompia tarpeita varten mentiin vähän syrjemmälle kyyristelemään.

Katselun ja selostusten päätteeksi menimme syömään samassa kaupungissa olevaan ravintola Kaptensgårdeniin. Ruoaksemme saimme lihapullia ja perunamuusia pienten lisukkeiden kera. Gammelstadista ajoimme Bodeniin, Oulun ystävyyskaupunkiin. Tutustumiskohteina Bodenissa olivat Bodenin linnoitus, Rödbergsfortet, Bodenin biokaasutehdas ja Haradsin ainutlaatuinen puuhotelli.

Kiitokseni matkan järjestäjille. Otettakoon huomioon, että tämä on minun näkemykseni Luulajan vanhasta kaupungista.

Kalevi Rusila

PÄIVÄRETKI RAAHEEN 16.8.2017

Raahen retkelle osallistui elokuun puolivälissä 30 matkailijaa. Bussimatkan alussa oli jälleen tavanmukainen kahvittelutuokio. Rauni Myllyaho kertoi menomatkan aikana asiatietoa Raahesta ja Matti Rossin omakohtaiset kokemukset ja historian tuntemus virittivät mielenkiintoa matkakohteeseen.

Ensimmäisenä tutustumiskohteena oli Raahen Satama. Sataman toimitusjohtaja Kaarlo Heikkinen oli erinomainen opas ja Raahen meriliikenteen asiantuntija. Kävi ilmi, että satama on Suomen kuudenneksi suurin, rahtitoiveina mitattuna suurempi kuin esim. Oulu. Satamassa käy vuosittain n. 600 laivaa. Satama koostuu syväsatamasta, SSAB:n (ent. Rautaruukki) laitureista ja Lapaluodon laivapaikoista.

Satamavierailun jälkeen nautittiin maittava lounas Raahenhovissa ja valmistauduttiin opastettuun kaupunkikierrokseen. Bussi kierteli Wanhan Raahen alueella, jossa on noin 150 asuintaloa. Monien talojen ikkunoilla näkyi posliinikoiria, joiden asennosta pääteltiin onko isäntä kotona vai merillä.

Pekkatorilla pysähdyimme katsomaan Walter Runbergin veistämää Pietari Brahen patsasta. Itse tori on 1800-luvulla uusklassiseen tyyliin rakennettu umpikulmainen puurakennuskokonaisuus.

Tutustuimme myös Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, mikä on jykevä graniittinen luomus, joka on rakennettu puukirkonpaikalle. Kirkon torni kohoaa yli 50 metrin korkeuteen.

Uudempaa osaa kaupungin keskustasta edustaa mm. Kanavaranta. Kanava on erinomainen kilpamelonnan ja -soudun harjoittelupaikka.

Muista rakennuksista jäi mieleen esim. yli 200 vuotta vanha Raatihuone, jossa edelleen työskentelee kaupungin johtoa ja hallintoa. Vastapäätä Raatihuonetta on mielenkiintoinen yksityiskohta presidentti Urho Kekkosen elämäntyön muistamisesta. Kookas näköispatsas paljastettiin elokuussa v. 2008. Raahe ja ympäristökunnat halusivat näin muistaa presidenttiä Rautaruukin tehtaan hankkimisesta Raaheen.

Kiertoajelun jälkeen oli vuorossa tutustuminen Raahen museotoimintaan. Raahen museo on Suomen vanhin paikallismuseo ja toimii nykyään seitsemässä eri toimipisteessä. Kävimme näistä vanhimmassa eli Pakkahuoneen museossa. Opastuksen saaminen tuntui ensin museovirkailijan mielestä hankalalta ryhmän suuruuden vuoksi, mutta neuvottelun jälkeen asia järjestyi ja opastus toimi erittäin hyvin. Asiatietous lukuisine esitystä värittävine detaljeineen teki museokäynnistä myönteisen kokemuksen.

Museossa on monipuolinen kokoelma merimiesten purjelaivakaudella tuomia eksoottisia matkamuistoja. Esillä on runsaasti myös kulttuurihistoriallisesti arvokasta esineistöä, mm. pukuja, erilaisia käsitöitä, astioita ja leluja. Varsin edustava on myös 1600-luvun kirkkoveistoskokoelma, joka pääosin on väriltään punainen ja vihreä.

Paluumatkalla Rauni ja Matti tekivät yhteenvetoa onnistuneista matkoista. On totta, että monille myös päiväretki on oivallinen piriste tavalliseen arkeen. Tästä kelpaa myönteiseksi esimerkiksi Raahen matka!

Matti Immonen

LAATOKAN KARJALASSA 5. – 9.6.2017

Maanantaiaamuna, 5.6.2017, J-P Kokkosen luotsaama OTP:n matkabussi suuntasi Oulun linja-autoasemalta kohti kaakkoa ja Laatokan Karjalaa. Yli 40 innokasta Venäjän matkaajaa aloittivat matkataipaleensa kohti Niiralan raja-asemaa ja siitä edelleen Sortavalaa. Oppaaksemme olimme saaneet varsinaisen Karjalan kävijän, Petroskoissa syntyneen ja siellä yliopisto-opintonsa suorittaneen, Olga Gokkoevan.

Ensimmäinen lounasetappimme oli tulikiviuuneistaan tunnetussa Nunnanlahdessa. Matkan jatkuessa kuulimme bussissa esitelmiä Karjalan historiaan liittyvistä aiheista. Näin saimme myös päivitettyä tulevia kohteitamme nykyaikaan.

Suomi viettää tänä vuonna itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaa. Suomelle aikaisemmin kuulunut Laatokan Karjala oli merkittävä osa Suomea jo itsenäisyytemme alkutaipaleella. Yhteiseen historiaamme kuuluvat paikat ja tapahtumat alkoivat elää mielissämme esitelmien myötä.

Maanantaina iltapäivällä, ennen Sortavalaa, poikkesimme Ruskealan marmorilouhoksilla. Louhokset kuuluivat talvisotaan asti Suomelle. Louhosten marmoria oli hyödynnetty jo 1700-luvulta lähtien Pietarin palatsien seinä- ja lattiamateriaaleina sekä myös Helsingin arvokkaissa rakennuksissa. Nyt louhokset on suljettu ja alueen nimenä on Ruskealan Vuoripuisto. Se on ainoa paikka, jossa luonnon lumous yhdistyy vuoriteollisuuden historiaan. Kohteesta on tullut Valamon jälkeen Karjalan toiseksi suositun matkailukohde erityisesti luolasukellusmahdollisuuksineen ja luontopolkuineen.

Sortavala on kaunis kaupunki. Ruotsalaiset perustivat sen vuonna 1643. Vuonna 1721 Sortavala joutui Venäjän haltuun ja kaupunki sai venäläisen nimen Serdopol. Jo vuonna 1723 Ruotsin kanssa käydyn sodan seurauksena kaupunki tuhoutui täysin, mutta se rakennettiin jo lähes samana vuonna uudestaan. Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 kaupungin nimeksi tuli jälleen Sortavala.

Sortavalassa majoituimme oululaisillekin tutun arkkitehdin, Erkki Huttusen, vuonna 1938 suunnittelemaan ja rakennuttamaan Hotelli Seurahuoneeseen, joka sijaitsi Karjalan Sillan kupeessa. Seurahuone on tyylikäs suomalainen rakennusperintökohde ja sitä pidetään suomalaisen funktionalismin mestariteoksena. Sortavalassa on runsaasti maineikkaiden suomalaisten arkkitehtien luomuksia. Tyttökoulun ja poikalyseon suunnittelijan, arkkitehti Jacob Ahrenbergin rakennukset (suunnitteli Ouluun mm. Lääninhallituksen päärakennuksen), kolme pankkirakennusta suunnitelleen arkkitehti Uno Ullbergin luomukset sekä arkkitehti Olivia (Vivi) Lönnin suunnittelema sairaala. Uno Ullbergin suunnittelema Suomen Pankin (1915) rakennus sijaitsee Seurahuonetta vastapäätä olevan puiston toisen laidan edessä. Puiston keskellä on Runonlaulajan patsas, joka pystytettiin vuonna 1935 runonlaulaja Petri Shemeikalle. Nykyään puistoa kutsutaan Väinämöisen aukioksi.

Hotellin ympäristössä illalla tekemämme kävelyretket kertoivat vanhan, Suomelle kuuluneen kaupungin eksotiikasta. Suomalaisten Sortavalaan rakennuttamat liikehuoneistot, upeat koulurakennukset, Suomen pankin rakennus ja monet muut asuinrakennukset olivat edelleen käytössä, toiset enemmän, toiset vähemmän remontin tarpeessa.

Tiistaiaamuna matkamme suuntautui kantosiipialuksella Valamon luostarisaareen. Laivamatka kesti vajaan tunnin ja jo kaukaa saatoimme nähdä vanhan luostarimiljöön kirkontorneineen. Valamon luostariyhteisö on vanha, liki 1000 vuotta sitten perustettu. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista. Valamon luostarielämään mahtuu sekä voimakkaan kasvun ja vaikeiden koettelemusten leimaamia ajanjaksoja. Runsaslukuisimmillaan veljestö oli vuonna 1913, jolloin siihen kuului peräti 359 munkkia ja 562 noviisia. Toinen maailmansota oli kuitenkin luostariyhteisölle tuhoisa. Suomen Ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940. Veljestö löysi uuden kodin Savon sydämestä, Heinäveden Papinniemestä. Oppaamme kertomukset luostarin elämästä, pienen mieskuoron musiikkiesitys sekä kirkoissa vierailut ja kävelykierros luostarin puutarhassa loivat matkalaisille hartaan tunnelman. Luostarisaaren ruokalassa nautittu lounas ja paikallisen luostarioppaan värikkäät kertomukset kirkoista, ikoneista ja veljeskunnan historiasta antoivat mietittävää paluumatkallemme mantereelle.

Keskiviikkona suuntasimme kohti itää. Alkumatkasta tie kulki Laatokan rantaa mukaillen ja niinpä ehdimme nähdä vilauksen apteekkari Tauno Jääskeläisen huvilasta, jonka on suunnitellut arkkitehti Pauli Blomstedt ja se valmistui vuonna 1935. Nykyisin rakennuksessa toimii venäläisten taiteilijoiden kesäkoti. Ensimmäinen pysähdyksemme oli Sortavalan ja Petroskoin puolivälissä Vieljärvellä, jossa tutustuimme oppaamme Olgan ”organisoimaan” Karjalan kielen kotiin. Paikalla ollut vanha talo oli muutamia vuosia sitten purettu ja tontille oli talkoovoimin saatu pystyyn kaksikerroksinen monitoimitalo ja kulttuurikeskus. Talossa on erilaista karjalaisuuteen liittyvää kulttuuritoimintaa sekä päiväkoti. Kodissa kaikki tapahtuu karjalan kielellä. Tehtävässä on onnistuttu hyvin. Saimme kokea Karjalan kielen kodissa korkealaatuisen Karjalan kielellä esitetyn ”kansanmusiikkikonsertin”, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

Seuraava pysähdyksemme oli läheisessä Kinnermäen (Kinerma) kylässä, joka on saanut vuonna 2016 koko Venäjän kauneimman kylän nimityksen. Tämä saavutus on perua pitkäjänteisestä ja määrätietoisesta puuarkkitehtuurin vaalimisesta kylässä ja joka samalla on herättänyt paikallisissa asukkaissa uskoa oman kylänsä ainutlaatuisuuteen. Kylässä ovat vanhat rakennukset tsasounoineen sopusoinnussa keskenään. Kylän keskustana on ikivanha kalmistokuusikko, jota ympäröi kiviaita. Kuusikossa on 1700-luvun jälkipuoliskolla valmistunut Smolenskin Jumalanäidin tsasouna ja kylän vanha hautausmaa. Smolenskin Hodigitria Jumalanäidin ihmeitä tekevä ikoni on suojellut Kinnermäkeä vuosisatojen ajan. Kyseistä ikonia säilytetään nykyisin Karjalan taidemuseossa Petroskoissa.

Kylässä asuu pysyvästi viisi asukasta, mm. oppaamme Olgan äiti sekä Olgan sisar Nadja perheineen. Myös Olgan oma talo on kylän nähtävyys erilaisine näyttelytiloineen. Tänä päivänä Kinnermäen kylässä voi majoittua, ruokailla ja siellä on toiminnassa myös kesäkahvila. Kiireettömyys, harras toisista huolehtiminen sekä tsasounan hiljaisuus olivat aistittavissa kylän elämänrytmissä ja se antoi matkalaisille lisävoimia matkalla kohti Petroskoita.

Petroskoi on iso kaupunki Äänisen rannalla, asukkaita liki 270.000. Kaupunki on yliopistokaupunki, jonka voi havaita kaduilla kulkevasta nuorison määrästä. Täällä majoituimme vuosina 2012 ja 2013 peruskorjattuun Hotelli Pohjolaan (Severnaja), joka lumosi meidät historiallisella tyylikkyydellään. Alunperin rakennus on valmistunut 1930-luvulla mutta se paloi suomalaisten sotilaiden saapuessa kaupunkiin lokakuussa 1941.

Torstaiaamuna oli jo seuraavan järvimatkan vuoro. Matkustimme Kizhin saarelle kantosiipialuksella. Puolentoista tunnin laivamatkan jälkeen harmaiden puukirkkojen kupolit halkoivat taivaanrantaa. Pohjois-Venäjällä on paljon muistomerkkejä muinaisesta puuarkkitehtuurista ja rakennustaiteesta. Kaikkein tunnetuin näistä on Kizhin kokonaisuus. Kuuluisin Kizhin kirkoista on 37 metriä korkea Kristuksen kirkastumisen kirkko eli kesäkirkko. Saaren maisemataulu on mykistävän kaunis. Nimettömiksi jääneiden kirvesmiesten periaatteella ”miten kauneus ja mitta sanoo” rakentama Kizhin pogosta kertoo vuosisataisista kirvesmiesten taidoista sekä talonpoikien kauneudentajusta ja ihanteista. Turhaan se ei kuulu Unescon maailmanperintökohteisiin. Kirkkojen restauroinnit ovat saarella käynnissä, mutta remonteista huolimatta pääsimme vierailemaan lähes kaikissa kohteissa.

Paluumatka saarelta Petroskoihin sujui kauniissa ilmassa ja matkalaisten mieli oli varmasti täynnä uusia kokemuksia, kauniita maisema- ja kirkkomuistoja sekä rauhaisaa elämänrytmiä.

Perjantaiaamuna kotimatkamme Petroskoista kohti Oulua eteni varman ja rauhallisen kuskimme, Jari-Pekan, kyydissä. Ennen Oulua pysähdyimme vielä Kolin maisemissa, jossa nautimme perinteisen, maukkaan lohisopan.

Paluumatkalla matkalaisten kertomukset onnistuneesta matkasta, monipuolisista matkakohteista ja hyvin valitusta ohjelmasta saivat myös matkan järjestäjät iloiselle mielelle. Karjalanmatkamme oli kaikin puolin menestys. Mukavaa yhdessäolon tunnetta, innostuneisuutta näkemästämme ja kokemastamme ei voinut jäädä huomaamatta. Kiitokset siitä ryhmällemme. Erityinen kiitos matkamme onnistumisesta kuuluu eittämättä oppaallemme Olgalle, jonka ”Karjalan radion” ohjelmat olivat kiinnostavia ja mieleenpainuvia.

”Luadogan meren randamil
mie kazvoin kaugobriha
siel mie paimoivirzie lauloin,
nyt eis on mieron piha.
Karjalan mail kuldakägözet
kukkuu,
kirikön ristat kiildelöö,
taljankka se illoin tanssiloih
kutshuu,
kandeleh hembieh helisöö.”

säv. Oskar Merikanto (Reppurin laulu)
san. Larin - Kyösti

Teksti ja kuvat Pekka Vuononvirta

Kuvat löytyvät yhdistyksen kotisivuilta klikkaamalla f-kuvaketta.

TEATTERIMATKA KEMIIN 30.4.2016

Vapun aattona nousi 34 virkeää matkalaista linja-autoon lähimatkalle Kemin teatteriin. Olemme tottuneet siihen,että Vapun tienoilla kelit vaihtelevat koleasta räntäsateesta lämpimään auringon paisteeseen. Nyt matkasää oli parhaasta päästä.

Pohjoiseen mentäessä on nautittu kahvit Haukiputaalla tien varren levähdyspaikalla, nyt Haarakankaalla. Kahvin ja teen tarjoilu onnistui kohtalaisesti siitä huolimatta, että kokeneiden tarjoilijoiden apuna hääri usea tarjoilijaharjoittelija. Aikaa kului sen verran,että kahvittelun jälkeen matkaa jatkettiin reipasta vauhtia liikennesääntöjen puitteissa. Matka-aika oli tavanomaista lyhyempi sen vuoksi,että oli lauantai ja Vapun aatto, jolloin rekkaliikennettä ei ollut nimeksikään.

Teatteriin saavuttiin ajoissa ja liput ehdittiin saada sopivasti ilman turhaa odotusta. Niskavuoren naiset oli sovitettu minimaalisen lavastuksen puitteisiin hyvin toimivasti. Näytelmä käynnistyi ikäänkuin etsien tapaa päästää irti väkevä ilmaisu ja särmikäs ihmiskuvaus. Vauhtiin päästiin ja varsinkin väliajan jälkeen näytelmä vei katsojan mennessään. Roolimiehitys oli onnistunut ja Riku Innamaan ohjaus hyödynsi oivallisesti teatterin käytettevissä olevat resurssit.

Näytelmän jälkeen allekirjoittanut entisenä kemiläisenä halusi pyöräyttää linja-autolla minikierroksen kaupungin keskustassa. Kemi on onnistunut merellisyyden korostamisessa sisäsataman ja lähirantojen kaavoittamisessa ja rakentamisessa. Asuminen, vapaa-ajan vietto ja erilaiset liikuntapalvelut on hoidettu esimerkillisellä tavalla. Muutenkin keskusta näyttää hoidetulta leveine puistokatuineen. Mieluusti soisi Kemin saavan uuden puunjalostustehtaan piristämään ankeaa työllisyystilannetta.

Maittava ruokailu tapahtui Merihovin alakerrassa, legendaarisessa Ankkuri-ravintolassa, joka nykyään toimii nimellä Cafe-Bar-Ankkuri. Hotelli Merihovi sinänsä on merkittävä osa Kemin sodanjälkeistä historiaa. Hotellia alettiin rakentaa jo v. 1946 rakennustarvikkeista, joista osa saatiin Muurolan vanhan parantolan raunioista. Saksalaiset räjäyttivät parantolan ja sen puhdistetuista tiilistä ja sen oiotuista nauloista saatiin rakennusmateriaalia. Merihovi avattiin 27.4.1949. Materiaalipulasta huolimatta lopputulos oli komea. Vielä tänään on nähtävissä mm. muotoilija Paavo Tynellin suunnittelemia kattolampetteja. Nykyään Merihovin omistaa Päivikki Palosaari ja Pekka Saari.

Paluumatka Ouluun sujui turvallisesti nuoren kuljettajamme luotsaamana. Tulevista matkoista saatiin infoa ja Pekka Vuononvirta kertoi vielä Hailuodon matkasta.

Kiitokset miellyttävästä matkaseurasta ja onnistuneesta Vapun aaton teatterimatkasta.

Immosen Matti

KULTTUURIMATKA ROVANIEMELLE 22. -23.1.2016

Paukkupakkanen onneksi hellitti kun bussimatka perjantaina Rovaniemelle alkoi. Tiedekeskus Arktikum esittelee interaktiivisesti pohjoisten alueiden olosuhteita, luontoa, kulttuureja ja äärimmäisiin olosuhteisiin sopeutumista. Yksi perusnäyttelyn vetonauloista on revontuliteatteri kolmiulotteisine revontulianimaatioineen. Lapin maakuntamuseo esittelee avarakatseisesti pohjoisen ihmisen ja luonnon selviytymistarinaa. Näyttelysalien aiheet kulkevat muinaisuudesta nykyaikaan. Laajat dioraamat, pienoismallit, filmi- ja äänimaailma, kartat ja näyttöpäätteet kertovat lappilaisia pienoistarinoita. Esillä on kulttuuriesineitä, pukuparsia sekä Lapin tunnusomaisin kasvi- ja eläinmaailma.

Arktikum-talon näkyvin osa on 172 metriä pitkä lasiputki, joka toimii ”porttina pohjoiseen”. Sisäänkäynti Arktikumiin on etelästä. Näyttelyt sijoittuvat maan alle, aivan kuten pohjoisen eläimet suojautuvat lumen alle arktisessa talvessa.

Peruskorjattu Alvar Aallon suunnittelema Lappia-talo kiilteli ajattomuuttaan, mutta teatteriesitys Esikoinen vei 1970- luvulle. Kirjailija Jari Tervon saman nimiseen teokseen pohjautuvan esityksen on ohjannut Rovaniemen teatterin uusi johtaja, Kari Väänänen. Näyttämöversio kuvaa kaksitoistavuotiaan pojan kasvun kohti aikuisuutta, himoineen, epävarmuuksineen ja arkisine huolineen. Timo Vuento Jarin roolissa on reipas ja innokas. Pirjo Leppänen Esme-mummun roolissa on pysähdyttävä; hänen koko olemus, asento, katse pysähdyttävät. Leppänen ei esitä Esmeä, hän ON Esme. Paikallislehden arvio: Tekijöidensä näköinen Esikoinen. Ennen kokemattoman vilkkaan keskustelun Esikoinen sai aikaan porukassamme! Reipasta jälkipuintia siis vastakin.

Piipahdus Napapiirillä oli kokemus meille suomalaisillekin, sillä Lapin luonto tykkylumisine puineen antoi parastaan. Joulupukin Pajakylä poroineen, tyylikkäine valoineen ja persoonallisine kauppoineen lumoaa ulkomaalaiset, jotka nytkin punaposkisina jonottivat Joulupukin tapaamista.

Kulttuuritalo Korundin seinissä elää vanha Rovaniemi, sillä se on rakennettu vuonna 1933 valmistuneeseen postiautovarikkoon. Taidemuseon perustana on Jenny ja Antti Wihurin rahaston taidekokoelma. Vaihtuvana näyttelynä on Tapio Wirkkalan retrospektiivi – Wirkkalan syntymästä on kulunut sata vuotta. Näyttely LIFE esittelee Wirkkalan työprosesseja ja elämää, STILL koostuu Wirkkalan suunnittelemista tuotteista ja veistoksista. Lappi oli muotoilija - kuvanveistäjälle erityisen tärkeä ja hän vietti pitkiä aikoja mökillään Lemmenjoen suulla. Wirkkalan muotokieli on pelkistettyä ja hallittua. Harvat koristeaiheet tulevat luonnosta, kuten tutun Ultima thule –lasisarjan jäänrosoinen pinta. Korundista löytyy myös akustiikaltaan ainutlaatuinen konserttisali, jonka pääkäyttäjä on Lapin kamariorkesteri.

Mainiosti opastetun varikkokäynnin ja taiteen tankkaamisen jälkeen alkoi kotimatka. Tervolan Rieskapaikassa lohisoppa ja riistakäristys maistui. Tuoreet rieskat, limput ja kampanisut saattoi vielä ostaa tuliaisiksi. Kuljettaja Jere sompaili turvallisesti. Meidän 36 kulttuurimatkalaisen oli helppo nauttia uusista kokemuksista ja mukavien ihmisten seurasta.

Rauni

TAIVASLAULU OULUN KAUPUNGINTEATTERISSA 21.11.2015

Syksyn teatteritapaukseksi (Tampereella ja Oulussa) noussut Pauliina Rauhalan lestadiolaisyhteisöstä kertova teos Taivaslaulu konkretisoi nuoren lestadiolaisperheen rakkaustarinan. Vilja väsyy jatkuvien raskauksien nitistämänä ja joutuu suljetulle osastolle. Aleksi valitsee yhteisön sääntöjä vastaan sterilisaation. Draamaa kerrakseen. Tuhoutuuko yksilö, jos hän ei sopeudu?

Oivaltava lavastus jättimäisenä taulutelevisiona kuljettaa tarinaa jouhevasti ja esittää näyttelijät enkeleinä tai astraalihahmoina. Uskonasiat ilmenevät saarnamiesten vakavina puheina ja kesäisissä suviseuroissa, mutta jämerä virrenveisuu tempaa katsojankin melkein mukaansa, vaikka sanat eivät olekaan tuttuja.

Nykyaika tunkeutuu lestadiolaisyhteisöönkin esimerkiksi internetin ja blogien kautta. Oulun murre tuntuu kotoisalta ja lapsinäyttelijät aitoudellaan sulattavat ahdistavankin ilmapiirin. Onko näytelmä kipeä, kaunis, kuohuttava? Lestadiolaisuuden vaikeita aiheita käsitellään kunnioittavasti. Paikalla oli 43 yhdistyksen jäsentä.

RETKI TORNIOON JA HAAPARANTAAN 19.9.2015

Yhdistyksen kesän viimeisin lähimatka tehtiin länsirajalle. Matkalle lähti 31 virkeää jäsentä monelle ehkä ennestään tutun seudun kulttuurikohteisiin. Haukiputaalla pysähdyttiin kahvitauolle ja matka jatkui sen jälkeen kuunnellen Matti Rossin asiantuntevaa informaatiota matkakohteista. Paula Rossi kertoi mielenkiintoista tietoa paikan nimien merkityksistä.

Tornio oli vilkas kauppapaikka, joka sai Kustaa II Aadolfin määräyksestä kaupunki-oikeudet v. 1621. Tornio - Haaparanta kartta havainnollistaa hyvin sen tosiasian, että Suensaari on Torniojoen länsirannan tuntumassa, mutta Suomen sodan jälkeen v.1809 rajaviiva vedettiin Suensaaren länsipuolelle ja näin Tornio liitettiin Venäjään. Tornion väkiluku oli perustamisen aikoihin muutaman sadan paikkeilla. 1970 -luvun alussa asukkaita oli yli 8000 ja Alatornion ja Karungin kuntaliitosten jälkeen asukasluku oli ylitti 20000. Tänään Tornio lienee hiukan suurempi kuin vielä 1960 -luvun alussa lähes 30000. asukkaan Kemi. Molemmissa kaupungeissa on nyt n. 22000 asukasta. Haaparanta oli Tornion vieressä pieni kylä, joka hyötyi valtakunnan rajasta ja tulliasemasta. Vuonna1827 Haaparanta julistettiin kauppalaksi ja se sai kaupunkioikeudet v.1842.

Uudistettu Tornionlaakson maakuntamuseo on Tornion ja Haaparannan yhteinen museo, joka kertoo Tornionlaakson kulttuurista ja historiasta molemmin puolin rajaa. Perusnäyttelyn ensimmäinen osa kertoo varhaisemman historian ja kuvaa maaseudun elämää. Toinen osa käsittää kaupunkien historiaa: Tornion ja Haaparannan kehitystä, kaupankäyntiä ja alueen teollisuutta. Erityisen kiinnostavia ovat rajan läheisyyteen liittyvät teemat, kuten poikkinainti, joppaus ja rajakauppa.

Vilkas kuljetusliikenne Venäjän ja lännen ainoalla rauhallisella rajalla Ruotsin ja autonomisen Suomen välillä oli ensimmäisen maailmansodan solmukohta. Sotien seurauksena tuhansien pakolaisten, sotavankien ja kymmenien tuhansien sotainvalidien sekä sotalasten kuljetukset rajojen yli pysäyttävät pohtimaan vastaavia kuljetuksia eri maiden rajoilla tänä päivänä. Juuri retkipäivänä Ruotsista saapui Suomeen lähes 500 turvapaikanhakijaa Iranista, Syyriasta ja Afganistanista ja pakolaistulva jatkuu edelleen.

Peräpohjolan Opistolla nautittiin maukas lounas, jonka jälkeen tutustuttiin Tornion kirkkoon. Pohjalaisen kirkonrakennustaidon mestarinäyte valmistui v. 1686 ja kellotapuli vuotta myöhemmin. Taidokkaan puurakennuksen suunnittelijana ja rakennusmestarina oli liminkalainen Matti Härmä. Kirkon katto on jaettu neljään holvikupuun, joista kaksi on koristettu arvokkailla maalauksilla. Seinillä on myös runsaasti maalauksia. Vuosisatoja vanhat maalaukset ovat säilyneet yllättävän hyvin. Osasyynä lienee se, että tuon ajan värit valmistettiin luonnontuotteista, esim. punainen väri saatiin sekoittamalla häränverta ja kananmunia.

Täydellisen vastakohdan tarjosi Haaparannan moderni kirkko, jonka on suunnitellut arkkitehti Bengt Larsson. 1960 -luvun loppupuolella rakennettu kirkko on päällystetty kuparilla, joka ilmaston vaikutuksesta näyttää mustalta. Kirkkosali on yli 25 metriä korkea. Valkoiset seinät ja isot ikkunat luovat vahvan tunnelman. Alttaritaulu on kirkon ainoa maalaus.

Victoriantorin halkaisee valtakuntien rajan, jonka merkkinä on Rajakanava keskellä toria. Joutsen ja Tulevaisuuden kaari ovat suomalaislasten suunnittelemia maamerkkejä. Tullinpuistossa on Sotalapsimuistomerkki. Sotalapsiveistos Eron suunnitteli arkkitehti – kuvanveistäjä Anna Jäämeri - Ruusuvuori, itsekin sotalapsi. Vuosina 1939 -1945 noin 80 000 suomalaislasta lähetettiin Ruotsiin, heistä noin 15 000 lasta jäi pysyvästi Ruotsiin. Vuonna 2005 patsaan paljastuspuheen piti Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa. Tasavallan presidentti Tarja Halonen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan.

Vapaa-ajan Haaparannalla saattoi viettää omien mieltymyksen mukaan. Suurin osa rajattoman Tornio - Haparandan noin 3 miljoonasta vierailijasta hyötyy alueen hyvistä ostosmahdollisuuksista. Rajan molemmin puolin löytyy kaikkea skandinaavisesta designesta outlet -liikkeisiin, urheilusta sisustukseen.

Kotimatkalla muisteltiin vielä mm. Lapin sotaa ja erityisesti Tornion maihinnousua, jonka päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Myös matkan varrella näkyvät tuulimyllyt herättivät keskustelua nykyisestä energiahuollosta. Matka oli mieleenpainuva ja päivitti tietämystä lähialueesta. Kiinnostavuutta lisäsi Rossin Matin asiantunteva historian tietämys.

Teksti: Immosen Matti ja Rauni M

Kuvat kuvagalleriassa: Mattilan Eero

JUHLAVUODEN OULUJOKI-RETKI 22.8.2015

Pohjois-Pohjanmaan Matkailuyhdistys ry viettää 120-vuotisjuhlavuottaan, joten oli luontevaa tutustua juuriinsa. Suomen Matkailijayhdistys perustettiin vuonna 1887 ja sen Oulun Paikallisosasto vuonna 1895. Valtakunnallinen matkailureitti oli tuolloin Viipuri - Lappeenranta - Savonlinna - Kuopio - Iisalmi - Kajaani - Oulu. Oulujoki kuohuvine koskineen oli tärkeä sekä tervan että ihmisten kuljettajana. Kunniakas tervavene- ja koskiveneliikenne päättyi 1940-luvulla Oulujoen koskien valjastamiseen.

Heti alkumatkasta koukkasimme Pikkaralassa Pukintien kautta ja näimme yhden kauneimpia kohtia Oulujokilaaksosta sekä viehättävää asutusta ja arvokasta maanviljelysmaisemaa.

Vierailu Pyhäkosken voimalaitoksessa antoi perspektiiviä: se on Suomen suurimpia vesivoimalaitoksia, valmistui 1951, putouskorkeus 32,4 m ja teho 129 megavattia. Fortumin kiinteistövastaava Seppo Heikkinen opasti voimalaitosrakennuksessa, jossa nykyään on sähkömuseo monessa kerroksessa. Turbiinihallin koko ja melu kyllä mykistivät ja se, että kaikkia Fortumin vesivoimalaitoksia ohjataan Espoosta!

Arkkitehti Aarne Ervi suunnitteli Pyhäkosken voimalaitoksen ja Leppiniemen asuntoalueen – ajan tapaan kokonaisen voimalaitosyhdyskunnan, joka on osa laajempaa, valtakunnallisestikin merkittävää kultttuuriympäristöä.

Merilän kartanossa maittavan lounaan lomassa paikan isäntä Asko Merilä kertoi suvussa olleen kuuluja laskumiehiä, joille on lahjoitettu muistokivi pihapiiriin. Talossa oli jo 1900-luvun alussa yöpymis- ja ruokailumahdollisuus matkailijoille. Sama perinne jatkuu edelleen majoittajana ja tilausravintolana.

Retkemme jatkui Rokualle. Opastuskeskus Supassa opimme aivan uutta. Rokua Geopark on maailman pohjoisin geopark, josta löydät jääkauden jättämiä jälkiä, elämyksiä, kiinnostavia tarinoita. Rokuan alueen kumpuileva suppa- ja dyynimaasto ainutlaatuisine jäkäläkankaineen on maamme vanhimpia kansallispuistoja. Hurmaavaa opasta Thomas Virtaa saattaisi kuunnella toistekin.

Lamminahon tila Vaalassa Oulujoen rannalla on arvokas kokonaisuus, jossa on säilynyt esineitä ja rakennuksia 1700-luvulta saakka. Tila on Museoviraston omistuksessa. Isossa pirtissä kahvitellessamme paikan ehtoisa emäntä kertoi hauskasti talon historiasta ja esineiden tarinoita. Meitä tietysti kiinnosti se, että laskumiehiä Lamminahossa oli viidessä polvessa. Englantilaiset ”lohilordit” kalastelivat vuosittain ja asustivat aina tietyissä kammareissa. Valokuvat heistä olivat mielenkiintoisia ja tuliaiset vallan moderneja.

Utajärven kivipuisto taisi olla monelle tuntematon asia. Geologinen luontokohde tarjoaa 55 kookkaan näytelohkareen avulla aikamatkan Suomen kallioperän kehitykseen. Puiston polku alkaa maapallon synnystä ja päättyy nykyhetkeen.

Oppaamme Antti Pönkkö johdatteli porukkaamme asiantuntevasti ja joviaalisti. Matti Rossin vankka matkailutietämys ja historialliset tarinat täydensivät kokonaiskuvaa. Herrojen dialogi toimi erinomaisesti. Eero Mattila liikuskeli kameransa kanssa hillitysti ja Oulun Taksipalvelun kuljettaja Pekka Kimpimäki sompaili turvallisesti. Sää oli mitä mainioin.

Matkailtiin sitä ennenkin – esimerkiksi koskiveneellä. Nyt retkemme taittui mukavalla bussilla ja mukavassa 53 henkilön seurassa. Lähimatkailukin avartaa!

Teksti: Rauni

Kuvat kuvagalleriassa: Mattilan Eero

LUSIA RUSINTYTÄR – KAMARIOOPPERAN KANTAESITYS 7.8.2015

Ennen oopperaa dosentti Kari Sallamaan johdanto Lusian tarinaan ja laajemminkin runonlaulajiin auttoi ymmärtämään 1600-luvun elämää. Utajärven Ahmaksella itsellinen Lusia Korhonen oli tietäjien, runonlaulajien ja parantajien sukua. Kyläläisten ilmiannosta Lusia haastettiin vuonna 1680 käräjille, koska hänen epäiltiin harjoittaneen noituutta kansanparannustaidoissaan. Käräjät jäivät käymättä, sillä ennen istuntoa Lusia käveli loitsurunoja laulaen metsään ja hirttäytyi. Todellista draamaa.

Hannu Väisäsen kirjoittaman libreton kalevalamitta oli haasteellista seurata, mutta nuoret osaavat muusikot ja tanssijat veivät osaltaan tarinaa eteenpäin. Elämystä lisäsi tietysti aito, luonnon muovaama ympäristö Ahmaksen perinnekylän rotkossa. Polttorovio savuineen lisäsi intiimiä tunnelmaa. Ilta-aurinkokin tuntui näyttäytyvän oikeissa kohdissa.

Ensi kuulemalta nuoren säveltäjän Juha T. Koskisen musiikki ei vielä sytyttänyt, mutta cembalo soi viehkeästi. Mezzosopraano Virpi Räisänen Lusiana oli luonteva ja sangen taitava, ohjaaja-koreografi-tanssija Jorma Uotinen otti totisesti tilan haltuunsa. Ooppera ja miljöö kokonaisuutena oli elämys!

Matkalle mahtui 35 kulttuurin ystävää Matkailuyhdistyksestä ja Oulujoki- Seurasta.

KULTTUURIMATKA MÄNTTÄÄN 14.-16.5.2015

Matkakertomus jäsenkirjeessä 3/2015 ja kuvat kuvagalleriassa.

TEATTERIMATKA KAJAANIIN 14.2.2015

Ystävänpäivän aamuna starttasi yhdistyksen 35 kulttuurinälkäistä jäsentä kohti Kajaania. Tunnelma oli lupsakka alusta alkaen. Niinpä matka taittui joutuisasti puheen sorinan säestämänä.

Alkumatkasta oli tiedossa pullakahvit, mutta bussin keitin reistaili sen verran, että päätettiin pistäytyä kahvilla Vaalan ABC:llä. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut lähteä jonottamaan huoltoaseman tiloihin, sillä ehtoisat emännät tarjoilivat kahvin linja-autoon. Matka jatkui ja pian oltiin Kajaanissa teatterin nurkilla. Lumivallien takia paikat olivat ahtaat, mutta lukuisten linja-autossa olleiden neuvonantajien avustuksella taitava kuljettaja sompaili bussin teatterin ovelle. Uteliaina ja vaihtelevin odotuksin haimme paikkamme teatterin 90-paikkaisesta katsomosta.

Tiedossa oli persoonallinen sovitus Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina, joka on maailman kirjallisuuden kuuluisin kolmiodraama. Se kertoo intohimosta Annan, tämän miehen Kareninin sekä rakastetun kreivi Vronskin välillä. Hanna Kirjavaisen dramatisoiman esityksen keskiöön nousee kuitenkin kahden aivan erilaisen ihmisen, Anna Kareninan ja Konstantin Levinin kohtaaminen ja kirjeenvaihto. Molemmat etsivät onneaan ja oikeutusta siihen. Annan tarina kasvaa kohti tragediaa, kun taas Levinin elämä on maalaismaista, epäitsekästä jopa puhdasta.

Kajaanin kaupunginteatteri on alueteatteri ja pienen näyttämön eli Sissilinnan esitykset kiertävät myös maakunnassa. Siispä niukkuuden estetiikka on ainoa mahdollisuus näyttämöllä. Minimaalinen lavastus, liikkuva kulissi ja varjoteatteri toimivat mainiosti. Ortodoksinen kirkkokuoro kuljetti tarinaa luontevasti eteenpäin, lisäksi sen äänimaailma huokui kohtaloa. Paperilennokkeihin ja kirjeiden lukemiseen alkoi jo kyllästyä. Annan ja Vronskin luistelukohtaus toteutettiin kekseliäästi kuminauhojen avulla, ja samoihin nauhoihin palattiin näytelmän lopussa, kun Anna kietoutui lopullisesti mustasukkaisuuden ja mielipuolisuuden verkkoon.

Eeva Aitalle Annan rooli sopi kuin hansikas käteen, hän tuntui uskottavalta ja tunteet mylläsivät laidasta laitaan. Näyttelijöiden vahva tulkinta yllätti, eikä haitannut vaikka klassikkoteoksen juoni ei ollutkaan entuudestaan tuttu. Kyse oli rakkauden vaikeudesta, josta näytelmässä kaikki kärsivät!

Kotimatkalla poikettiin Kivesvaaran huipulle Jättiläisenmaahan. Entisen laskettelukeskuksen tiloihin on rakennettu mielenkiintoinen matkailukohde. Jättiläisenmaan yritteliäät ja pirteät emäntä ja isäntä kertoivat ennen maukasta ja monipuolista päivällistä seudun historiasta, luonnon monipuolisuudesta ja vaihtoehdoista, joita matkailijalle on tarjolla 290 metriä meren pinnan yläpuolella olevan vaaran laella. Elämyskeskus Jättiläisenmaa yllätti sen verran myönteisesti, että paluumatkalle Ouluun päästiin hieman aikataulusta myöhässä.

Rauni ja Immosen Matti

Raatteentie ja Ilmari Kiannon Turjanlinna 12. - 13.9.2014

Matka alkoi Oulusta hienoisessa sateessa, mutta sää selkeni Puolangan Hepokönkäälle saavuttaessa. Hepoköngäs on luonnonsuojelualueella sijaitseva 24 metrin korkuinen, Suomen luultavasti tunnetuin luonnontilassa oleva vesiputous. Ympäröivä metsä oli kaunis ja raikas ruskan alkaessa näyttää loistoaan.

Hepokönkäältä matka jatkui Suomussalmelle, jossa joukkoomme liittyi paikallinen asiansa erinomaisesti osaava opas Alpo Heikkinen. Ensin tutustuimme luonnonkauniilla paikalla Kiantajärven maisemissa sijaitsevaan Suomussalmen taajamaan ja kuulimme sen vaiheista talvisodan pyörteissä 1939 -1940. Saimme kuulla, että venäläisten hyökkäyksen lähestyessä suomalaiset itse polttivat kylän kaikki talot, jotta venäläisillä ei olisi niistä suojaa. Väki lähti evakkoon ja palasi sitten aikanaan rakentamaan elämäänsä uudelleen erittäin ankeissa olosuhteissa.


Talvisodan monumenttialue

Raatteentiellä käytiin yksi talvisodan ratkaisutaisteluista, jonka suomalaiset voittivat. Tutustuimme erinomaisesti opastettuina talvisodan muistolle rakennettuun Raatteen Portti -museoon ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan Talvisodan monumenttialueeseen, jonka yli 17 000 luonnonkiveä symboloi alueen taisteluissa kaatuneitten määrää. Matkamme jatkui sitten Venäjän rajalle menevään Raatteentielle juoksuhautoineen, muistopatsaineen ja joukkohautapaikkoineen. Kävimme myös Suomen ja Venäjän rajapuomin lähellä olevassa Vartiomuseossa, joka on entisöity vuoden 1939 kuntoon.

Raatteen Portti -museon ja näyttelyn välittömässä läheisyydessä ja Raatteentien varrella on useita muistomerkkejä kunnioittamassa sekä tuhotun ukrainalaisen 44. divisioonan että suomalaisten sankarivainajien ja sotilaitten muistoa. Raatteentien varrella ja sitä ympäröivissä erämaissa lepää eri arvioiden mukaan jopa 23 000 venäläistä ja ukrainalaista kaatunutta. Suomalaisten kaatuneitten määräksi arvioidaan noin 1000. Venäläiset eivät koskaan myöntäneet, että Raatteentiellä taisteltiin. Heidän mielestään käytiin vain pientä kahakkaa, jossa kaatui reilut 100 venäläistä. Venäläiset eivät myöskään olleet kiinnostuneita saamaan omiaan haudattaviksi kotimaan multiin, vaan suomalaiset hautasivat myös venäläiset ja ukrainalaiset kaatuneet lähistön metsissä ja suoalueilla sijaitseviin joukkohautoihin. Alueelle on julistettu hautarauha, eivätkä edes tutkijat saa tietoonsa hautapaikkoja.


Raatteen Portin talvisotamuseossa

Raatteentien varressa, noin 10 km Raatteen Portista rajalle päin, on entisöity Purasjoen vuoden 1939 puolustusasema joukkuekorsuineen, ampumahautoineen ja konekivääripesäkkeineen. Juoksuhaudoissa kuljeskellessamme saimme jonkinlaista omakohtaista käsitystä siitä, millaisissa olosuhteissa taistelevat sotilaat ovat maatamme puolustaneet.

Toisen matkapäivän aiheena oli kansalliskirjailijamme Ilmari Kianto (1874 - 1970) ja hänen kotinaan aikoinaan ollut Turjanlinna. Matka Turjanlinnaan tehtiin Kianta-laivalla Kiantajärven kauniissa järvimaisemassa. Oppainamme oli jälleen kaksi erinomaista suomussalmelaista opasta Alpo Rissanen ja Eija-Riitta Juntunen. Turjanlinna on aikoinaan ollut iso ja komea hirsirakennus, jonka suomalaiset polttivat talvisodan alussa venäläisten edetessä seudulla. Toinen vähän pienempi Turjanlinna rakennettiin erilaisten rahalahjoitusten turvin monta vuotta myöhemmin, mutta senkin tuli tuhosi huonosti muuratun uunin takia jo tupaantuliaistilaisuudessa. Kolmatta Turjanlinnaa ei enää tehty, vaan Kianto asui perheineen pienessä vaatimattomassa mökissä. Alkuperäisistä rakennuksista on enää jäljellä vain rantasauna. Sen suomalaiset sotilaat jättivät polttamatta, koska saunan sisälle oli kuollut suomalainen sotilas.


Ilmari Kiannon lausahduksia Turjanlinnassa

Ilmari Kianto oli erittäin värikäs persoona. Turjanlinnassa vietettiin iloista taiteilijaelämää monine tunnettuine vieraineen. Kianto oli alituisissa rahavaikeuksissa ja hän oli taitava pyytämään rahaa ja avustuksia eri puolilta. Hänellä oli useita vihittyjä ja vihkimättömiä vaimoja ja iso lapsikatras. Lapsista nuorin, nyt 80-vuotias tytär, on edelleen elossa. Kiannon kirjoitustyyli oli terävä ja maanläheinen köyhän kansan kuvauksineen. Hänellä oli tapana kirjoitella ohjeita ja kaikenlaisia lausahduksia kotonaan puun runkoihin, rakennusten oviin, seiniin, lautasiin ym. ja näitä kirjoituksia on edelleen runsaasti nähtävissä. Hauskana yksityiskohtana oppaat kertoivat, että Kianto pyysi maalitehtaalta lahjoituksena maaleja kotinsa kunnostamiseen. Niitä hän ei saanut, vaan vain ison kasan erivärisiä pieniä maalien näytepurkkeja, jotka Kianto sitten käytti kotinsa maalaustöihin. Asuintilat ovatkin hyvin värikkäitä pintoja täynnä. Itse Turjanlinnasta on enää jäljellä vain muutama peruskivi ja uuninpohjaa. Vanhoilla päivillään Kianto asui talvet Helsingin seudulla, mutta joka kesä hän palasi omaan Kiantajärven mökkiinsä.

Viimeinen käyntikohteemme paluumatkalla oli Paltamon Kivesvaaran huipulla sijaitseva Jättiläisenmaa. Rohkea yrittäjäpariskunta Anja ja Vesa Homanen Paltamosta osti muutama vuosi sitten 1990-luvun alussa rakennetun ja konkurssiin menneen Kivesvaaran laskettelukeskuksen alueen ja sinne rakennetut tilat. He ovat korjanneet rakennuksia ja rakentaneet alueelle uusia majoitustiloja, tehneet luontopolkuja ym. Nyt hulppeat tilat on pari vuotta sitten avattu kahvila- ja ravintolatoimintaa, luontomatkailua, juhlia, koulutustilaisuuksia, häitä ym. varten. Nimi Jättiläisenmaa tulee joskus muinoin eläneistä kolmesta isokokoisesta kainuulaisesta mieshenkilöstä. Alueella on vielä tänä syksynä tarkoitus avata useita merkittyjä eripituisia luontopolkuja. Seutu tarjoaakin hyvät mahdollisuudet ulkoiluun kauniissa vaaramaisemassa. Matkalle osallistui 33 yhdistyksen jäsentä.

Anneli Savilampi (kuvat: Eero Mattila)

↑ Alkuun

Hamina Tattoo -sotilasmusiikkitapahtuma 1.8.2014

Pohjois-Pohjanmaan Matkailuyhdistyksen kesämatka suuntautui Kaakonkulmalle 33 yhdistyksen jäsenen voimin. Kärkikohde oli Hamina Tattoo eli joka toinen vuosi järjestettävä kansainvälinen sotilasmusiikkitapahtuma.

Historiallisen Hamina Bastionin tapahtuma-areena tarjoaa ainutlaatuisen paikan festivaalille. 1700-luvulla rakennetun linnoituksen yhteyteen pystytetään kesäkaudeksi Euroopan suurin telttakatos. Bastionissa vanhat linnoitusholvit yhdistyvät uusimpiin tekniikoihin ja palveluihin sekä historiaa että asiakasta kunnioittaen.


Norjan kuninkaan kaartin 140 sotilaan soittokunta ja kivääriryhmä pukeutuu näyttäviin uniformuihin, joissa se esitti marssishown.

Siis perinteistä sotilasmusiikkia, marsseja ja juhlamusiikkia? Kyllä sitäkin, mutta myös kevyempää musiikkia ja kansainvälistä kuviomarssia, show-elementtejä ja tietysti värikkäitä uniformuja. Ilta huipentui upeaan marssishow-esitykseen, jossa maailman parhaat sotilassoittokunnat esiintyivät erilaisissa kokoonpanoissa. Kaartin ja Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnan lisäksi avauksessa olivat mukana kaikki suomalaiset sotilassoittokunnat: Laivaston soittokunta, Ilmavoimien soittokunta, Rakuunasoittokunta sekä Lapin sotilassoittokunta. Kansainväliset soittokunnat tulivat Norjasta, Venäjältä, Saksasta, Iso-Britanniasta sekä Japanista.

Omaleimainen, pieni ympyräkaupunki Hamina hurmasi kaikin tavoin. Oheisohjelmana ilmaiset puistokonsertit viihdyttivät päivällä ja muutamat Wanhat pihat avautuivat yleisölle. Pormestarintalon pihakonsertissa japanilainen pienyhtye musisoi viehkeästi. Legendaarinen Reserviupseerikoulu ja Puolustusvoimien tapahtumakenttä kiinnosti erityisesti miehiä ja kokemuksia vaihdettiin kursseista eri vuosikymmenillä.


Japanin itsepuolustusvoimien keskussotilassoittokunta esiintyi ensimmäisen kerran Euroopassa. Ohjelmassa kuultiin myös japanilaista kansanmusiikkia.

Vuosikymmeniä Matkailuyhdistyksessä mukana ollut Eeva Nuorala oli valtavan ihastunut Tattooseen ja kertoi, että televisio-ohjelma oli herättänyt innon kokea live-esitys. Upeat puitteet kuitenkin yllättivät! Parasta hänen mielestään ovat matkat ja erilaiset ihmiset, joiden seurassa voi silti olla oma itsensä.

Mitä matkan onnistuminen vaatii? Pitkään hallituksessakin toiminut Osmo Lappalainen summaa kokemuksiaan. Matkatoimistoilta ja bussiyhtiöiltä saadut tarjoukset puidaan huolellisesti ja varmistetaan, että saadaan hyvä opastus, joka on matkojemme perusasia. Sihteerin huolena ovat myös maksuasiat, jotka usein vaativat monta puhelinsoittoa. Matkan vetäjä varustautuu siihen, että pitkillä bussimatkoilla saadaan tietoa näkymistä, historiasta ja nähtävyyksistä. Sääntönä on, että pysähdyksien jälkeen viimeinen saa olla, mutta ei myöhässä. Matkailu avartaa!

Rauni Myllyaho (kuvat: Sirkku Ranta)

↑ Alkuun

© Pohjois-Pohjanmaan Matkailuyhdistys ry
Vapaa-ajan matkailua vuodesta 1895